Suomen modernin lääketieteen historian voidaan sanoa alkaneen vuonna 1640, jolloin rakennettiin Suomen ensimmäinen yliopisto Turkuun. Suomeen rakennettiin vasta vuonna 1759 ensimmäinen kunnollinen sairaala, joka sijoittui myös Turkuun. Tähän asti Suomessa ei oltu juurikaan panostettu lääketieteeseen ja yliopistossa oli koulutettu vain lääketieteen professoreita. Verrattuna muihin maihin, Suomessa pysyi pitkään todella pieni potilasmäärä lääkäreiden määrään suhteutettuna. Tämä määrä pysyi samanlaisena 1900-luvulle asti. Vielä 1800-luvun puolella suurin osa taudeista liittyivät köyhyyteen, huonoon hygieniaan ja nälänhätään. Yleisiä tauteja olivat muun muassa tuberkuloosi, lavantauti sekä punatauti. Naisilla myös rintasyöpä oli yleistä ja miehillä puolestaan sydämeen liittyvät taudit. Vasta vuonna 1929 perustettiin ensimmäinen komitea, joka selvitti Suomen terveydenhuollon tilaa. Tällöin tuli myös ehdotus, että Suomen jokainen kunta rakennuttaisi oman sairaalan asukkailleen. Tämä hyväksi havaittu periaate toimii edelleenkin Suomen terveydenhuollon mallin pohjana.

Suomen terveydenhuolto 1900-luvulla

Vuosisadan alussa terveydenhuollon pääpaino oli vielä kulkutautien voittamisessa erityisesti hygieniaa parantamalla. Avainasiana oli parantaa muun muassa viemäröintiä, vesijohtoja sekä säädellä rakentamista. Rotuhygienia sai jalansijaa vasta myöhemmin 1920-1930-luvuilla. Tällöin periaatteena oli parantaa väestön laatua estämällä heikkoa perimää omaavaa kansaa lisääntymästä. Sotavuosina taas tärkeäksi asiaksi muodostui erityisesti äitien ja lasten hyvinvointi. Työikäisten korkea kuolin luku oli huolenaiheena vielä 1960-luvulla, jolloin alettiin kiinnittämään enemmän huomiota erilaisten terveyspalveluiden tarjoamiseen. 1970-luvulla huomio taas kiinnittyi puolestaan yhteiskunnallisista olosuhteista johtuviin terveyshaittoihin. Tällöin alettiin kehittää tapaa edistää terveyttä yhteiskuntapoliittisilla ratkaisuilla. 1990-luvulla huomio siirtyi taas enemmän yksilöiden terveydenhuollon edistämiseen. 1900-luvun alussa vielä korostettiin kansalaisen velvollisuutta terveystiedon omaksumisessa. Tässä lähtökohtana oli, että kansalaisten tulisi ymmärtää sekä terveyden että terveyspalveluiden tärkeys ennen kuin alettaisiin panostamaan palveluiden rakentamiseen. Palvelutarjonta painottui alussa varsinkin Suomen eteläosiin ja suurimpiin kaupunkeihin.

1900-luvulta tähän päivään

Terveyspalveluiden tarjontaa alettiin laajentamaan sisällissodan jälkeen. 1920-1950 välisenä aikana säädettiin paljon uusia lakeja koskien muun muassa kuntien velvoitetta rakentaa tarpeeksi terveydenhuollon palveluita suhteutettuna asukaslukuun. Jokaiseen kuntaan perustettiin uusia virkoja, kuten kunnanlääkärin, koululääkärin, terveyssisaren ja kätilön virat. Näiden lisäksi rakennettiin myös neuvoloita ja valtakunnallisesti koordinoituja sairaansijoja. Erityisapua alettiin myös oikeuttaa eri ihmisryhmille, joihin lukeutuivat muun muassa sotainvalidit ja muut henkilöt, jotka olivat kärsineet sodassa. Neuvolapalvelut olivat maksuttomia äideille ja lapsille, jotka olivat yhteiskunnan erityisiä vaalimisen kohteita. Kolikon kääntöpuolena oli se, että tämä muutos toi mukanaan kansalaisen velvollisuuden osallistua erilaisten palveluiden käyttöön. Näihin lukeutuivat erilaiset terveystarkastukset kouluissa. Aikuisten tuli myös käydä keuhkoröntgenissä säännöllisin väliajoin. Jonkin verran pakkokäytäntöäkin jouduttiin harrastamaan steriloinnissa ja tartunnankantajien pakkoeristämisessä. 1960- ja 1970-luvuilla terveydenhuollon palvelut alettiin lopulta mieltää jokaisen kansanoikeudeksi. 2000-luvulle siirryttäessä terveydenhuollosta onkin jo ehtinyt tulla jokaisen henkilökohtainen projekti.